Metsä tekee onnelliseksi vai tekeekö?

Luin Tiede Luonto -lehdestä lehden tuottaja Mikko Puttosen "Miksi metsä tekee onnelliseksi? "artikkelin. Puttosen haastattelema Syamili Manoj Santhi on Itä-Suomen Yliopiston väitöskirjatutkija. Santhi tutkii metsän ja onnellisuuden yhteyttä. Jäin pohtimaan lukemaani.

Metsä, eläimet ja luonto kaikkinensa ovat tehneet minut onnelliseksi jo pikkutytöstä lähtien. Järvessä uiminen on rentouttavimmista asioista jonka tiedän. Lapsena asuimme maalla. Sain hyppiä kukkaniittyjen, peltojen, kasvi- ja perunamaan ympärillä. Keinuin isoon koivuun kiinnitetyssä keinussa, josta aukesi laajat näkymät. Olin onnekas. Minulla ei kuitenkaan ollut ikäisiäni kavereita. En käynyt tarhassa kuten niin moni muu lapsi kävi. Minulla oli luonto ja naapurin Lulu koira. Se ei ollut paha asia, en kokenut yksinäisyyttä. Se on muovannut minusta erakkomaisen ihmisen, joka viihtyy ulkona. Moni ihminen kaipaa ympärilleen ihmisiä, liikettä ja hulinaa, baari-iltoja ja kahvitteluja. Minä en. 

     Isä ja äiti erosivat, kun olin pieni. Isä ei viihtynyt kaupungissa eikä äitiä saanut lähtemään itikoiden keskelle. Jäin äidin kanssa asumaan kaupunkiin. Vietin vastaisuudessa vuosittain osan kesälomasta ja hiihtoloman isän luona Lieksassa. Isä opetti uimaan, ajamaan pyörällä, kalastamaan, pilkkimään, perkaamaan kalat, marjastamaan, sienestämään ja perustieto -taitoa luonnosta. Teini-iässä kuten arvata saattaa, metsäily ei juuri innostanut. Silloin kaupunki ja ihmiset olivat IN. Kunnes yhtenä iltana 17-vuotiaana istuessani Escortin takapenkillä tunsin suurta kyllästyneisyyttä. Sanoin kavereilleni, että muutan aikuisena Lappiin ja ammun kaikki, jotka tulevat tiluksilleni. Voitte arvata katseet ja naurun määrän. Ajattelivat, että varmaan äskettäisillä bänkseillä on jotain tekemistä mielentilani kanssa. Eivät tienneet. 

    18-vuotiaana löysin itselleni kumppanin, joka oli täysin erilainen kuin aikaisemmat. Olin aina halunnut koiran, mutta äitini oli allerginen. Ensimmäinen asia, jonka hommasimme yhteiseen nuorenparin kotiimme, oli koira. Rupesimme viettämään mahdollisimman paljon aikaa luonnossa. Patikoimme, retkeilimme, teimme viikonloppuisin reissuja ja jossain vaiheessa rupesimme käymään lomilla vuokramökeillä pitkin Lappia, Kainuuta ja Pohjois-Karjalaa. Yhteinen haaveemme oli oma kesämökki Pohjois-Karjalasta. Sen saamiseen meni 28 vuotta, mutta nyt on oma mökki keskellä korpea, jossa ei ihmisiä ole. Olemme mökillä niin paljon, että kaupungissa sijaitsevan asunnon pitäminen tuntuu tyhmältä. Töitä kun pystyy tekemään etänä. 

    Vanhempien asenteella ja kasvatuksella on suuri vaikutus siihen, miten jälkikasvu kokee metsän ja luonnon. Itse sain lapsena hyvän pohjan luontorakkaudelle. Metsäkokemukset olivat mahtavia. Ainoastaan hillojen kerääminen upottavalla suolla oli inhottavaa ja pelottavaa. Niin pelottavaa, että minua ei ole vieläkään saanut suolle. Täällä on kuitenkin valtavasti hilloja, joten minun täytyy jossain vaiheessa voittaa pelkoni. Jos olisin viettänyt aikaa vain äitini luona, saattaisin vedota ötököihin ja karhuihin. Saattaisin kokea metsän kokonaisuudessaan epämiellyttävänä. Itikoita, mäkäräisiä ja paarmoja riittää vaikka muille jakaa. Olen kuitenkin tottunut niihin ja isäni antoi aikanaan hyvän neuvon niitä vastaan. Ötökät ovatkin yksi suurimpia syitä, miksi ihmiset erkaantuvat luonnosta. Kokevat ettei ole mielekästä retkeillä triljoonien verenimijöiden kanssa. Äitini myös pelkäsi kaikkea hiirtä isompaa, joten ajatus karhuista ja susista oli hänelle ylitsepääsemätöntä. Isäni puolestaan opetti muun muassa tunnistamaan karhun jätökset, hajun ja jäljet sekä miten toimia karhun kohdatessa. Hän opetti kunnioittamaan luontoa, ei pelkäämään sitä. "Metsä on täynnä elämää, ääniä ja hajuja, mutta pahin vihollinen on ihminen." Niinpä! Vanhemmat ja media pelottelevat lapsia vaarallisilla susilla, ahmoilla ja karhuilla. Se tarttuu. Jos kasvuympäristössä poroisännät tahtoisivat tappaa kaikki ahmat, se tarttuu. Ahmojen tappamiksi lavastetuista poron raadoista ei kuitenkaan kukaan puhu. 

    Kasvuympäristön, vanhempien sekä median opetusten lisäksi pienillä kokemuksilla on ihmisen mielikuvaa muovaava vaikutus. Lyhyet päiväretket kansallispuistossa koetaan usein piristäviksi, rentouttaviksi, ne tekevät ihmisen onnelliseksi. Parin viikon loma järven rannalla, tekee hyvää. Viikon laskettelu tai hiihto keskellä Lapin nuoskalumia, tekevät onnelliseksi. Nämä pyrähdykset myös sokeuttavat ihmisen todellisuudelta. Metsien ja luonnon tilaa ei näe, ei näe metsää puilta. Koin itse suurta onnea patikoidessa, istuessa kansallispuiston nuotiolla, telttaretkellä tai mökkilomalla vaikka Kolilla. Loppuvuoden kaupungissa kaipasin luonnon helmaan. Minulla oli kultainen kuvitelma luonnosta ja luontokokemuksista. 

    Oman mökin omistaminen on karistanut kultareunukset. Ennen metsä teki minut pelkästään onnelliseksi. Älkää käsittäkö väärin. Se tekee edelleen. Tikan rummuttelu hymyilyttää, suon keväinen tuoksu huumaa, puhtaan luonnon tuoksu tunkeutuu sieluun asti, uiminen järvessä on upeaa, pieninkin ötökkä ihmetyttää, metsän antimet saavat tuntemaan kiitollisuutta jne. Nyt olen kuitenkin neljän vuoden ajan nähnyt luonnon todellisen tilan. Luontokato kauhistuttaa. Sama luonto joka saa minut onnelliseksi, saa minut myös äärettömän surulliseksi. Tunnen niin suurta vihaa metsätalouttamme kohtaan, että pää räjähtää. 

    Se tekeekö metsä onnelliseksi ei ole niin yksiselitteistä. Mitä vähemmän aikaa vietät metsässä, sitä onnellisemmat ovat kokemukset. Mitä enemmän vietät aikaa metsässä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä näet metsiemme tilan. Kansallispuistoissa ihminen näkee metsän ja luonnon parhaimmillaan. Kansallispuistojen ulkopuolinen maailma on hyvin toisenlainen. Kun henkilökohtaisesti näkee ja kokee luontokadon, käsitykset muuttuvat, onnellisuuteen vaikuttavat tekijät muuttuvat. Juuri nyt iloitsen kahdesta hömötiaisesta, mutta tunnen surua, että niitä on vain kaksi. Tämä on nykypäivää.